Viesti alakoulusta

Sain vieraakseni opettajan. Hän opettaa alakoulussa, minä lukiossa, ja alkoi kiinnostava keskustelu siitä, mitä kouluissa tapahtuu. Halusin kuulla, miten hänellä menee. Kertoi, että on vaihtamassa alaa – onhan kohta kaksikymmentä vuotta takana. Oli koettu uupuminen, yritetty yrittäjyyttä ja nyt odotti ihan erilainen ala, kunhan kouluttautuminen tähän on loppu.

”Eivät ne oppilaat kauhean vaikeita ole, aika kivoja tällä hetkellä. Olen vain niin kyllästynyt istumaan kaikki illat silti vanhempien tapaamisissa keskustelemassa siitä, että opiskellakin pitää.”  Kotien kanssa tehtävä yhteistyö alkaa olla jo liikaa. Jotain muutakin on tapahtunut. ”Ne ovat ihan rauhallisiakin mutta jotenkin apaattisia. He eivät tee kotiläksyjä, eikä kukaan ajattele, että se olisi jotenkin noloa – niin kuin itse kouluaikana koin.” Minä muistan samoin, kun ei kehdannut mennä kouluun, jos läksyt olivat tekemättä. Nykyään tätä häpeää nuorilla ei ole – hyvä kai niinkin.

Mutta miten oppii, jos ei opettele asioita myös omalla ajallaan, ihmettelemme yhdessä? ”Ja sitten, kun ei niitä kiinnosta läksyt, eivät ne opi. Sitä minä ihmettelen, kun ne eivät enää opi mitään.” Niin, tämän tunnistan minäkin. Kun nuoret eivät tee oppituntien ulkopuolella asioita, jotka edistäisivät oppimista, ei tunneilla istumisesta ole mitään hyötyä. Jos käymme läpi uutisen rakennetta, ei se enää muutaman viikon päästä mielessä ole, koska ei niitä uutisia ole juurikaan luettu. Kerran, kun jälleen kysyin ryhmältä, kuinka moni seuraa päivittäin uutisia mediasta, tuli taas vakiomäärä: ehkä joka kymmenes. Kysyin, mistä te sitten tiedätte, mitä maailmalla tapahtuu. ”No, kyllä kaverit kertoo.” Että sellainen tiedonvälityskanava.

Ja mitä muuta – vieraani kertoi, että eniten häntä ihmetyttää kuitenkin se, että lapset eivät enää auta toisiaan. He ovat jotenkin avuttomia tai heiltä puuttuu oma-aloitteisuus, ei tunnuta välittävän, mitä vieressä tapahtuu.  Eivät ne pahuuttaa. ”Ja sitten ne jää oppitunnin jälkeen usein kertomaan omia juttujaan ja utelemaan minun elämästä.” Tuleeko tämä siitä, että on opittu seuraamaan ihmisten elämää somesta? Että pitää olla utelias, kuka kenenkin kanssa on, mitä sekin ajattelee, kuinka julkkikset riitelevät ja draamaa riittää.

En syytä ketään. En moiti näitä nuoria. Tämmöistä tämä nyt on. Ihmettelen vain, mitä olemme antaneet tapahtua. Mitä tulee näistä nuorista, jos he eivät juurikaan välitä oppia perusasioita, heillä ei ole halua tai taitoa auttaa toisiaan eivätkä he seuraa ympäröivää maailmaa? Tuleeko heistä samanlaisia aikuisia?

Minä haluan uskoa siihen, että digilaitteiden luoma harha elämästä – ruudulla nähty ja ystävien kohtaaminen viestien välityksellä – on erillisyyden tunteen taustalla. En yhtään ihmettele sitä, että nuoret voivat pahoin. Jos vielä kaiken koulussa koetun ja erillisyyttä lisäävän digimaailman rinnalla on perheissä ongelmia - riitaa, avioeroja, koti siellä, toinen täällä, isovanhempien puuttumattomuus arjesta – on helppo antaa kaiken vain mennä, olla välittämättä ja kokea suurta yksinäisyyttä ja näköalattomuutta.

Miten koulu voisi auttaa tässä? No, tämän kai kaikki jo ymmärtävät. Auttajien armeija (jota toki arvostan) ei nyt kuitenkaan yksin riitä. Kukaan ei jaksa yksin. Meidän opettajienkin on vain yhdistettävä voimamme ja päästettävä irti suomalaisen opettajan halusta tehdä asioita yksin, ilman apua. Se vain on kurjaa, että kouluissa ei enää anneta opettajille yhteistä aikaa suunnitella opetusta, pohtia ilmiöitä ja jakaa kokemuksia. Kokouksia on, mutta ne täyttyvät oudoilla ylhäältä annetuilla tehtävillä, jotka näyttävät tilastoissa hyviltä, projektia tulee ja menee, koulun pitää profiloitua, kehittyä, että meillä tapahtuu – ja perusopetus kärsii. Kilpailuyhteiskunta vaati kouluiltakin tänä päivänä jatkuvaa kehittymistä. Joo, ymmärrä, mutta kuinka pitkälle tässä mennään? Jotain pitää voida kyseenalaistaa! Jossain vaiheessa tämän kaiken on kuitenkin muututtava. Nyt tarvitaan hidastamista, kohtaamista ja perusasioiden äärelle menemistä.

Kun nuoret ovat aikansa olleet Tiktokissa, Snäpissä tai missä ikinä ovatkaan olleet, alkaa paluu yhteiskuntaan tapahtua, väistämättä. Toivon vain, että sitä ennen ei tapahdu liikaa itsemurhia, ei nuorten välienselvittelyjä, turvattomuutta ja pahoinvointia. Kun tähän maailmantilanteeseen vielä tunkeutuu tekoäly (maailman epävakaudesta puhumattakaan), joka tuntuu yhä enemmän houkuttelee nuoria tekemään kirjoitelmat ja kotitehtävät sen avulla, ihmettelen, jos eivät ihmiset ala miettiä oikeasti, mikä on tärkeää.

Emmekö sitten viimeistään tarvitse sitä koulua, jossa teknologia ei tule ensin vaan ihminen. Jossa ehkä paperiset kirjat kuluvat ja kynä piirtelee ajatuskarttoja. Jossa päiväkirjat täyttyvät unelmista ja suurista tunteista. Jolloin kohtaaminen vierustoverin kanssa ei tapahdu puhelimen välityksellä. Jos vaikka käytävällä olevat irrallaan toisistaan ja kännyköidensä kanssa seurustelevat nuoret nostaisivat yllättäen katseensa ja näkisivät toisensa.

Sillä vaikka kuinka haluaisimme nähdä vain hyviä asioita ja sanoa, että tämä nyt vain on tätä, on pakko nähdä myös toinen puoli. Elämme todellakin maailmassa, että moni asia on huonosti. On ennakkoluuloja, on kaikenlaista oireilua, on yksinäisyyttä. Ja ihan pikku juttu, eivät ne Pisa-tuloksetkaan hyvältä näytä. Koko arkea on kyseenalaistettava! Mikä sitten on koulun rooli tässä - yritän etsiä vastauksia itsekin - kirjoittamalla.