Pieni ele

Kävin itse koulun 70- ja 80-luvuilla. Olin erityisesti lukioikäisenä angstinen teini kovassa maailmassa. Kouluissa ei ollut psykologia, yksi terveydenhoitaja oli. Hänen kauttaan pääsin psykologille, jonka luona vietin tasan yhden tunnin. Itkin elämääni vuolaasti ja yritin löytää sanoja synkkyydelle, jota koin. Psykologi kuunteli ja sanoi tunnin tapaamisemme jälkeen: “Ei sinulla ole ongelmaa. Et tarvitse uutta aikaa.” 

No, näistä ajoista on kai tultu kauas. Ehkä tuohon aikaan ongelmani olivat psykologin silmissä pieniä ja olemattomia - jokapäiväisiä nuorten ongelmia. Luulen, että nykyään kuitenkin on toisin ja aika helposti pääsee koulussa juttelemaan ongelmistaan. Koska minä en kuitenkaan saanut itselleni apua psykologilta enkä terveydenhoitajalta, oli etsittävä jotain muuta. Löysin kirjallisuuden. Aloin lukea ihan tavallisia klassikoita. Ne veivät päänsisäisestä kakofoniasta turvallisesti haavemaailmaan, jossa saatoin olla rauhassa ja kokea jotain sellaista hyvää, mitä omassa arjessani ei silloin ollut. 

Nykyään tämä yksinkertainen ja matalankynnyksen selviytymiskeino on harvojen suosiossa. Tietenkään tämä ei kaikkea paranna, mutta olisiko tällaisesta apua silloin, kuin hätä ei vielä ole suurin? Voisimmeko näin ennaltaehkäistä pahimman?

Toisaalta jos minun nuoruudessani olisi ollut sosiaalinen media, mitenköhän minun olisi käynyt? Olisinko lähtenyt etsimään sieltä vertaistukea - anonyymisti toki - vai olisinko eksynyt seuraamaan vääriä idoleja ja mennyt vain entistä huonompaan suuntaan? Olen usein ajatellut, että aika heikoilla jäillä olleena olisin varmasti mennyt kaikesta aika sekaisin. 

Uskon, että moni nuori kaipaa kuitenkin eniten ihmisiä, kohtaamisia, keskusteluja - vuorovaikutusta, läheisyyttä, läsnäoloa. Olisin itsekin hyötynyt oikeastaan vain yhdestä sellaisesta aikuista, joka olisi minut nähnyt ja ollut valmis kuuntelemaan ja ehkä antamaan elämän ohjeita, joita omat vanhempani eivät osanneet antaa - tai en heiltä niitä halunnut kuullakaan.    

Lukemisen, keskustelujen ja yhteisöllisyyden lisäksi on kuitenkin opittava olemaan myös yksin. Minä olin paljon silloin yksi, eikä siinä tuntunut olevan mitään outoa. Edelleen tarvitse paljon aikaa itselleni, aikaa ajatella. Myös yksin oleminen on monelle tänä päivänä kirous, vaikka me kaikki sitä tarvitsemme. On uskallettava pysähtyä välillä omien ajatustensa ja tunteiden äärelle. Tietävätkö nuoret tätäkään, että on ihan ok olla välillä yksin? Uskaltavatko he laittaa digilaitteet kiinni ja olla vain hiljaa? Voisimmeko koulussa olla ilman laitteita - vaikka sen paperisen kirjan äärellä, olisi se sitten millä kielellä tahansa kirjoitettu?

Myös me tavalliset opettajat voisimme siis olla avuksi. Äidinkielen opettajana voisin käyttää tunteja ja taas tunteja siihen, että lukisimme kirjoja, pohtisimme niiden sanomaa. Jokainen voisi vain keskittyä lukemaan sellaista, mikä puhuttelee itseä. Opiskelijat voisivat kirjoittaa tunteistaan - ihan perusterapeuttista toimintaa siis!

Mutta tällä matalan kynnyksen avulla ei ole tänä päivänä asemaa äidinkielen opetuksessa - ei, tärkeämpää on tehdä asiatekstejä ja opetella aineistoon viittaaminen, teknisen kirjoittamisen salat ja lukutaidon vastaamisen neutraali asiatyyli, kirjoittaa akateemista tekstiä. Tätähän on pakko harjoitella, jotta saa hyvän arvosanan, jotta pääsee arvostettuun opiskelupaikkaan, jotta saa töitä, jotta saa arvostusta, jotta saa rahaa, jotta - - jotta lopulta tulee siihen pisteeseen, että ei tiedä kuka on ja uupuu sekä pettyy valintoihinsa. 

Kaikkia tarvitaan, mutta entä jos voisimme opetukseen sisäänrakentaa myös kohtaamista, pysähtymista, hidastamista, ilman pakkoa vain valmistautua ylioppilaskokeisiin? Voisivatko nuoremme sitten paremmin? Olisiko siitä hyötyä koko yhteiskunnalle? Toisiko se yksilöille ja yhteiskuntaan rauhaa ja turvaa?

Vaikka meillä kaikilla opettajilla voisi olla mahdollisuus olla nuoren elämässä läsnä - ihan joka päivä - keskitymme ohittamaan nuoren, sillä meidän aika ei riitä tai avun tarvitsijoita on niin paljon, että on helpompi siirtää nuori eteenpäin - sille psykologille, terveydenhoitajalle, kuraattorille, nuorisotyönohjaajalle…

Minä haluaisin kuitenkin olla se opettaja, joka kuuntelee ja kohtaa. En ole terveydenhoitaja enkä psykologi, mutta uskon, että empaattisena ja viisaana opettajana osaisin antaa paljonkin neuvoja ja kannustusta silloin, kun nuori sitä tarvitsee. Usein kyse voi olla niistä pienistä sanoista, joita pidetään tutkimusten mukaan tärkeinä ja joita opettajat voivat sanoa. Muistan itsekin yhden opettajan kannustavat sanat vieläkin - kunpa niitä puhujia ja sanoja olisi vain ollut enemmän juuri silloin, kun oli vielä niin nuori ja epävarma. 

Kunpa minäkin voisin rauhoittua lukemisen äärelle luokassa ja puhua juuri niitä sanoja, joita nuoret kaipaavat. Ehkä tällainen olisikin se uusi koulu.