Miksi kirjoitustaidossa mitataan aineistojen käytön taitoa?

Niin miksi? Ymmärrän sen, että akateemisessa kirjoittamisessa tätä taitoa tarvitaan ja että korkeakouluissa tämä taito on tärkeä, mutta eikö sen oppisi myöhemminkin!

Kirjoitukseni julkaistiin tästä aiheesta Helsingin Sanomissa 13.3.2024! https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010286854.html

Suomalainen peruskoulu ja lukio nojaavat liikaa rationaaliseen ajatteluun, tekniseen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Äidinkielen opetuksesta on poistettu kaikki vapaa kirjoittaminen, luova ajattelu. Opetus perustuu vain tekniikan opiskeluun, valtavaan määrään käsitteitä - ja lopulta tiettyyn, ohjattuun ajatteluun. 

Kun olen keskustellut opiskelijoiden kanssa, kuulen usein samoja kysymyksiä: Saanko ottaa kantaa? Saanko kertoa omia ajatuksiani ja kokemuksiani? Voinko sanoa näin - jos opettaja onkin eri mieltä, laskeeko tämä pisteitäni?

Minun on vaikea kannustaa opiskelijaa ajattelemaan rohkeasti itse, kun pitää opettaa vain olemaan varovainen. Osa opettajista tuntuu viljelevän myös tätä ajatus, että älä kerro omia kokemuksia, kirjoita yleisellä tasolla - eli kuulosta fiksulta, vaikka ajatusta ei ole edes mukana. Näin nuori sen usein ymmärtää, ja siksi kirjoitelman ovat usein sisällöltään tyhjiä. 

Minä en olisi pärjännyt nuorena tässä yo-kokeessa! Tiedän sen, että minun silloinen ajatteluni ei olisi riittänyt noudattamaan kaikkia ohjeita ja sääntöjä. Tästä syystä tunnen ymmärrystä nuoria kohtaan. Olen pahoillani siitä, että aikuiset eivät näe tätä asiaa ja muuta yo-koetta sellaiseksi, jossa nuoret voivat rauhassa tuottaa omannäköistä tekstiä. 

Jos vapauttaisimme kirjoitustaidon kokeen aineistojen käytön vaatimuksesta, voisimme opetuksessakin keskittyä enemmän kielen monipuoliseen käyttöön, hyvää asiatyyliin, oman tyylin löytämiseen ja kielellisten keinojen rikastamiseen. Olisi myös aikaa käydä läpi kielenhuoltoa, jota opiskelijat tarvitsevat tänä päivänä yhä enemmän, koska sosiaalinen media antaa väärää mallia. 

Ajattele rohkeasti itse! Tässä vielä tekstinä Helsingin Sanomiin tekemäni mielipidekirjoitus (13.3.2024). ps. Oli muuten vaikea laittaa tämä ajatus 2000 merkkiin!! Merkkimäärät rajoittavat todellakin ajattelua.

Ajattelulle lisää tilaa

“Elämme keskellä ajattelun katoamisen tragediaa”, sanoo Joel Haahtela mielipidetekstissään Ajattelua pidetään Suomessa yhteiskunnallisena uhkana (HS, 11.2.2024). Lukion äidinkielen opettajana pohdin usein samaa.   

Nykyinen äidinkielen yo-koe ei anna juurikaan tilaa omalle ajattelua. Nykyinen koe kaikkine sääntöineen herättää monessa opiskelijassa vain epävarmuutta: milloin saikaan ottaa kantaa ja milloin ei?

Käytännössä äidinkielen opiskelu painottuu kymmenien tekstilajien ja niihin liityvien käsitteiden opetteluun - sekä tietynlaisen vastaustekniikan harjoitteluun, koska tätä yo-kokeessa mitataan. 

Ymmärrän sen, että lukutaito ja aineistokirjoittaminen ovat tärkeä asioita, mutta eikö lukutaidon koe riitä tämän mittaamiseen? Miksi kirjoitustaidonkin pitää olla tiukasti rajattua ja ohjattua? 

Nykyisessä kirjoitustaidon kokeessa on yksi teema, johon aiheet liittyvät. Tehtävässä pitää käyttää kahta annetuista aineistoista. Usein opiskelijat tuskailevat sitä, että heillä olisi idea, mutta sitten ovat ne aineistot, joiden lukeminen, ymmärtäminen ja soveltaminen kirjoitustaidossa vievät viimeisetkin rippeet omasta ajattelusta. Lopputuloksena onkin lopulta keinotekoisesti rakennettua, muodollisesti ehkä hyvää mutta pinnallista ja onttoa tekstiä.

Paradoksaalisesti kriteerien vaatimus omaäänisyydestä ei toteudu.     

Olisi nyt viisasta, että kahden aineiston sijaan riittäisi jatkossa vain yhden aineiston käyttö - palaisin jopa aikaan, jolloin saattoi kirjoittaa ilman yhtään aineistoa.

Äidinkieleen pitäisi myös tuoda lisää luovaa ja itsereflektoivaa kirjoittamista. Näin nuori voisi vahvistaa itsetuntemusta ja -luottamusta, mikä lisäisi hyvinvointia - ja oman mielipiteen ilmaiseminen yo-kokeissakin olisi luontevaa. 

Olisi hieno saada äidinkielestä jälleen ajattelun aineen niin, että opiskelija saisi ja uskaltaisi ajatella itse! Kun nykymaailma ei tähän rohkaise, voisiko äidinkielen opetus rohkaista? 

Paula Halme

äidinkielen ja S2-aineen opettaja

kirjallisuusterapiaohjaaja