Kun Old School ei enää palvele

Ei toimi enää, ei, vanha koulu ei vaan toimi.

Eilen todistin jälleen tilanteen, jossa hyvää tarkoittavat rehtorit pyysivät opettajia luomaan jotain uutta. Mutta kaiken uuden, ideoiden ja ehdotusten äärellä kuulen sanoja: ”niin niin mutta”, ”no eihän me voida”, ”onko meillä resursseja?”, ”kuka tämän tekee?”. Nämä eivät ole ainoita sanoja. Kun viiimeksi ehdotin uudenlaista ryhmänohjausmetodia, minulle sanottiin, ”ihan kiva idea, mutta ei toimi, sillä ryhmänohjausta ei voi noin toteuttaa.” Varsinaista hyvää syytä ei ollut, oli vain ajatus, että joku on jossain sanonut, että se tehdään aina toisin. Kuka on tämä mystinen koulumaailman ulkopuolinen oraakkeli, joka kävelee ylitseni ja estää minua – vanhaa ja kokenutta parrua – toimimasta niin, kuin sydämeni, kokemukseni ja ymmärrykseni vuosikymmenten opetustyön jälkeen sanoo?

Miten pääsisimme ajattelemaan laatikon ulkopuolelta? Entä miten saisimme pahoinvoivat nuoret näkemään itsensä ja elämänsä laatikon ulkopuolelta, sillä sieltä katsottuna jokaisessa on paljon hyvää ja kaunista, jota laatikon sisällä ei mahdu näkemään? Tämä on se ajatus, johon meidän pitäisi keskittyä.

Hyvääkin kouluissa on. Siellä on paljon koko sydämellään töitä tekeviä ihmisiä. Valitettavasti he ovat nyt aika uupuneita tai kyynistymässä. Meitä rasitetaan jatkuvilla ulkoa tulevilla ideoilla, kokouksilla, kehityshankkeilla, lomakkeiden ja kyselyiden täyttämisurakoilla – koska uudistaminen vaatii paljon raportointia. Kaikki tämä on pois opiskelijoiden kohtaamisesta, siitä arjen työstä.

Puheet ja teot eivät siis kohtaa. Miten pääsisimme uudenlaiseen kouluun ja miten uskaltaisimme katsoa koulumaailmaa uusin silmin? Koulun pitäisi tukea nuoria ja antaa heidän kasvaa luoviksi innovaattoreiksi, opettaa heitä oman arjen ja vähän isompienkin ongelmien ratkaisemisessa, tukea heidän itsetuntoaan ja luottamusta elämään.

Ratkaisuja on paljon, mutta ovatko ne oikeita? Nyt ratkaistaan koulun ja nuorten ongelmia marssittamalla sinne armeijaa: on urheilu-coutcheja, nuoriso-ohjaajia, kuraattoreita, erityisopettajia, psykologeja, terveydenhoitajia. Ja kuitenkaan mikään ei tunnu menevän parempaan suuntaan – ainakaan lehtien palstojen mukaan. Nuoret eivät saa oikeita palveluja oikeaan aikaan, ja saamme lukea surullisia uutisia itsemurhista. Alaikäiset ovat väkivaltaisia, ryöstöt ja jopa murhat tuntuvat lisääntyvän.

Yritämme vain sammuttaa tulipaloja, emme oikeasti parantaa tilannetta. Kaipaan niin suunnattomasti uudenlaista koulumaailmaa, sellaista jossa keskitytään ihmisyyden vahvistamiseen, vastuulliseen elämän toteuttamiseen ja luonnosta välittämiseen, itsen ja toisten hyväksymiseen ja siihen, että nuoret oppisivat itsekin huolehtimaan itsestään ja etsimään hyviä ratkaisuja kohti yhä parempaan elämään.

Kouluun on luotava rauha ja turva. Tämä tarkoittaa sitä, että opettajille annetaan aikuisen auktoriteetti takaisin, että vanhemmat tukevat koulua eivätkä opeta lasta vain kapinoimaan, että hyvä käytös on jokaisen oikeus ja luo turvaa kaikille, että opiskelu ei aina ole hauskaa ja vaatii Jari Sinkkosen sanoin sinnikkyyttä. Ja minä toivon uteliaisuuden heräämistä nuorissa – ettei vain sosiaalisen median kautta udella ihmisten yksityiselämää vaan ollaan uteliaita maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan. Ja haluan antaa nuorille toivoa siitä, että asiat voidaan ratkaista myös rauhanomaisesti.

Tiedän, että tämä on vielä kovin idealistista, abstraktia ja jopa utopistista. Mutta kaikki lähtee liikkeelle jostain. Minulla on unelma. Unelmoin siitä, että koulussa opetettaisiin enemmän vähän hyvin kuin paljon huonosti. Minulla on unelma, että niin opiskelijat kuin opettajatkin voisivat hyvin koulussa ja voimaantuisivat siellä, eivät uupuisi.

Meidän on pohdittava aidosti sitä, mitä oppiaineita opetetaan. On pohdittava sitä, mitä oppiaineiden sisältävät – ja onko Opetushallituksen ohjailema nykyinen opetussuunnitelma millään lailla realistinen. Entä jos opettaisimme enemmän ihmisyyttä, humanismia, vuorovaikutusta, etiikkaa. Näitä on tosin aika ajoin esitetty. Kaikki on torpattu, sillä yhteiskunnassamme vallalla on rationaalinen, akateeminen hyötyajattelu. Ihminen on vain hyödyke, jota yhteiskunta tarvitsee tuottamaan rahaa. Nuoria houkutellaan opiskelemaan, jotta saavat rahaa – ei jotta parantavat elämänlaatuaan opiskelemalla itselleen sopivaa asiaa tai ammattia.

Tämä nykyinen järjestelmä rikkoo ihmisyyden – ja rikkoo ihmisen.

Minä en suostu olemaan yhteiskunnan hyödyke veronmaksajana. Minä halua olla läsnä niille nuorille, jotka minua tarvitsevat. Haluan olla opettaja, joka kohtaa nuoren. Haluan auttaa nuoria löytämään oman itsensä, käsittelemään tunteitaan, kohtaamaan toisensa, ymmärtämään, että olemme täällä yhdessä, emme yksi.  Haluan antaa tilaa luovalle ajattelulle, luoville kirjoitelmille ja haluaisin muuttaa nykyistä äidinkielen yo-koetta niin, ettei kaikkea pidä kirjoittaa niissä ahtaissa raameissa, joissa nyt kirjoitelmat tehdään. Ne eivät ole luovuutta lisääviä – vaikka moni näin väittää. Ne ovat ylhäältä ohjattuja aiheiltaan ja näkökulmiltaan, rajattuine aineistoineen ja piilosuunnitelmiin siitä, mitä nuoren halutaan alkavan ajatella.  

Ja kaikkihan ymmärtävät myös sen, että hyvinvoiva nuori on hyvinvoiva aikuinen – ja kappas, verovarat säästyvät muuhun kuin vain terveyskuluihin.