Jos saisin valita…

Jos saisin valita, opettaisin vain kirjallisuutta ja kirjoittamista. Jättäisin äidinkielen opetuksesta pois median opettamisen, vaikuttamisen keinot ja paljon muuta. Opettaisin vain tarinoiden kautta miettimään sitä, kuka olet ja mitä oikeasti haluat.  

Kirjallisuutta opettaessani innostun itse - kuinka paljon olenkaan saanut kirjoista uusia ajatuksia tai hetkiä, jotka ovat herättäneet minut eloon. Kaikki ne tarina menneiltä ajoilta, elämäkerrat, tarinat eri kulttuureista, joista en mitään ole tiennyt, ovat avanneet silmiäni ja herättäneet pohtimaan maailmaa.

Opetuksen pitäisi olla tällaista! Jos saisin aina valita lempiaiheeni, olisin parempi opettaja. Me kaikki opettajat olisimme täynnä innostusta, joka voisi tarttua, jos meidän harteille ei laskettaisi liikaa oppisisältöä ja ajateltaisi, että kaikkea pitää opettaa - varmuuden vuoksi.

Totta kai kriittinen medialukutaito on tärkeää, mutta aivan yhtä tärkeää on löytää omat ajatukset, omat tunteet, tiedostaa, mistä on lähtöisin ja mitä todella elämältä haluaa. Tähän voisi äidinkielen ja myös suomi toisena kielenä opetus antaa enemmän tilaa. Kun itse lukion jälkeen lähdin polkuani etsimään, oli haaveissa vaikka mitä kunniallista, kuten lääkärin ammatti. Opettajuuskin tuntui hohdokkaalta, mutta tie opettajaksi ei tullut helpolla ja ensin opiskelinkin itseni aivan muuhun ammattiin, sillä enhän tuntenut itseäni juurikaan. 

Olen myös metsätalousteknikko. Mitä opin ensimmäisestä ammatista? Opin käyttämään moottorisahaa. Opin olemaan reippaampi ja rohkeampi. Opin katselemaan Suomen metsiä ihaillen - ja lopulta kriittisesti. Opin tuntemaan ihmisiä ympäri Suomen ja hämmästyin sitä, kuinka pohjoisen pojat saattoivat olla Helsinki-vastaisia. Lopulta opin miettimään, kuka minä olen, jos nuo ovat tuollaisia. 

Luokassa olen äänessä. Höpötän ja kerron tarinoita. Yhdistelen niitä niin, että heikoimmat tippuvat kelkasta. Samalla nautin itse ja tiedän, että kun minulla on hauskaa, on opiskelijoillakin hauskaa. Ja saahan opiskelu olla hauskaakin!

Joskus tämä kaikki hajoaa huonoon päivään. Olen nukkunut huonosti. On paljon töitä, sillisalaattia sanoisin: Wilma-merkinnät, ro-velvollisuudet, aikataulut, kokoukset, projektit, opintojaksojen sälän organisointi, Abitti-kokeet ja niiden korjaaminen.

En jaksaisi kuitenkaan mitään, jos en välillä saisi - tai uskaltaisi - heittäytyä puhumaan arvoista ja asenteista, eri kulttuureista, olla miettimättä koko ajan sitä, että opetan. Haluan olla vain ääni jollekin, ääni erilaiselle ajattelulle, ääni debatille, ravistellakseni totuttua ajattelua. 

En myöskään jaksaisi, jos en välillä olisi hiljaa yksin, metsässä. Metsä on minulle turvapaikka, hiljaisuuden retriitti. Siellä on avaruutta, puista huolimatta. On jännittävää kuulla vain raskaiden siipien humahdus, rytinää tai kimeä linnun huuto ja hieman kokea mystistä henkien havinaa.

Tänä syksynä olen pitkästä aikaa saanut taas nauttia kirjallisuuden opettamisesta. En tee sitä niin kuin oppikirjat ehdottavat. Teen sen luottaen siihen, että kaikki on eteenpäin. Ja jos lopputuloksena saan lukea opiskelijan pohdintaa omista arvoistaan ja siitä, toimiiko arvojensa mukaisesti, koen opettajana onnistuneeni - sainhan itsekin tehdä sitä, mitä itse arvostan.