En ymmärrä

Minun on kovin vaikea hyväksyä sitä, mitä opetus tänä päivänä on. Elämme koulumaailmassa, jossa me opettajat etäännymme yhä enemmän opiskelijoista. Samaan aikaan nuorten hyvinvointia auttaaksemme kouluihin palkataan uutta armeijaa. 

On kuin tekisimme valtiota valtion sisälle. Kouluun tulee psykologeja, kuraattoreja, terveydenhoitajia. liikuntakoutseja, nuorisotyönohjaajia. Heillä ei ole opettajan statusta. He ovat nuorten tukena ja ovat kuin nuoren oljenkorsia. Mutta meidän välillä ei kulje viesti, koska salassapitovelvollisuus velvoittaa eikä koulun arkeen jää aikaa eikä paikkaa kohdata keskustellaksemme yhdessä vaikean tai huonosti voivan nuoren elämästä. 

Me opettajat alamme olla sivustaseuraajia - ja toisaalta, siitä puhe mistä puute. Kuulemme oppilashuoltoryhmää, joka sanoo, että opettajat kohtaavat nuoria ajallisesti eniten ja että meillä opettajilla on suuri rooli. Samaan aikaan opettajien  rooli on muuttunut ja muuttuu jatkuvasti jonkinlaiseksi monitoimiosaajaksi: ryhmänohjaaja, tiimityöntekijä, tyhy-vastaava, somettaja, viestijä, yhteisöllisten päivien organisoija, on metsäpäivää, tasa-arvopäivää, korkeakouluvierailuja, teatteriretkiä, leirikouluja, työhöntutustumispäiviä ja joskun muutumme vastaanottovirkailijoiksi, sillä satunnaisia vierailijoita on kestittävä.  

Joka viikko joudun poikkeamaan omasta työjärjestyksestäni. Opiskelijoita on pois tunneilla, sillä toinen opettaja vie retkelle. Kouluun tulee vierailijoita. Olen itse osana tiimiä, johon liittyy kiinnostava mutta työläs tehtävä - josta ei edes makseta palkkaa. Käytän omaa aikaani asioihin, jotka toki kiinnostavat mutta jotka vain vievät minua kauemmas luokassa olevista nuorista. 

Miksi teemme vastoin kuin sanomme? Miksi lisäämme opettajien muun työn määrää ja samaan aikaan huudamme sitä, että opettajien pitää kohdata nuoret, olla läsnä ja turvallisia aikuisia? Miksi emme näe metsää puilta?

Rehtorit ja apulaisrehtorit hukkuvat työhön. Suurissa kaupungeissa keksitään pyörää uudestaan ja uudestaan. On kuin virastoihin olisi pesiytynyt joukko ammattilaisia, jotka ulkopuolelta yrittävät pelastaa suossa rämpiviä kouluja - lisäämällä projekteja, hankkeita, kyselyitä. Arvostan jokaista ammattikuntaa ja asiantuntijaa. Mutta onko minun, opettajan, pakko olla kaikkien näiden koekaniini ja käskytettävänä. Joka viikko saan useita sähköposteja ja Wilma-viestejä asioista, joihin voisin kuulemma osallistua, kyselyitä, joihin pitää vastata, ja toiveita siitä, että osallistuisin uusiin tutkimuksiin - sillä olen kuulemma asiantuntija. Kirjakustantamot pyytävät haastateltavaksi, jotta saavat ideoita oppikirjoihinsa. Opiskelijat muista opinahjoista haluavat tulla havainnoimaan - milloin opetusta, milloin mitäkin. Ymmärrän kaiken, enkä silti ymmärrä.

Eihän minun tarvitse suostua kaikkeen, enkä suostukaan. Kyselyitä on kuitenkin niin paljon, että koen ne jo tungetteleviksi. Pitäisikö sittenkin, että olisin hyvä työntekijä? Onko minun siis kuitenkin velvollisuus? Kehittäisikö jokin näistä pyynnöistä minua opettajana, jospa oppisin vielä jotain?

Olen kyseenalaistanut jo pitkään sen, pitääkö kaikkea tehdä, mitä pyydetään. Olen pitkään ihmetellyt sitä, onko kaikilla tutkimuksilla, ideoilla ja retkillä sittenkään arvoa, jos nuoret voivat yhä vain huonommin. 

Onko väärin kyseenalaistaa se, että käytämme koulussamme viittä viestintäkanavaa, joita suoraan tai epäsuoraan velvoitetaan seuraamaan? Onko väärin pyytää rajaamaan tiedotuskanavien määrää tai tehdä viestinnästä selkeämpää, jotta ei kaikkien tarvitsisi tutkia kaikkia viestejä. Opiskelijatkin ovat heittäneet jo hanskat tiskiin. Suurin osa ei seuraa enää Wilmaa, sillä siellä on niin paljon viestejä päivittäin, ettei kukaan jaksa kaivaa sieltä sitä yhtä ns. tärkeää seuraavan päivän yhteen oppituntiin liittyvää (opettajalle) elintärkeää viestiä. Suurin osa vanhemmistakaan ei viitsi enää lukea Wilma-päivityksiä - heilläkin lienee omat työpaineensa ja arjen haasteet.

On myönnettävä, että en vain ole enää se opettaja, joka tekee töitä nuorten kanssa - kohtaa, juttelee, antaa palautetta, kannustaa, on läsnä. Nuoret voivat huonosti. Emme tarvitse lisää hoitohenkilökuntaa. Tarvitsemme rauhaa. Eivät nuoret tarvitse huipputuloksia. He tarvitsevat hyvinvointia.

On pakko miettiä sitä, että mitä enemmän keksimme uusia keinoja, sitä vähemmän keskitymme perusasioihin: ihmisten kohtaamiseen (työkavereiden ja opiskelijoiden). Digitalisaatio toi ähkyn opetukseen. Digitalisaatio toi ähkyn meille kaikille. Jotenkin olemme alkaneet uskoa, että enemmän on enemmän. 

Olisiko aika katsoa vanhaa koulujärjestelmää uusin silmin! Nähdään se hyvä, joka siinä joskus oli. Keskitytään perusasioihin ja jätetään uudet sirkustemput vähemmälle.